Vesan_opiskelu_tredu2018-20

Liimattavien pikkutarrojen tekotapa poikkeaa hieman tavasta tehdä isoja pintoja peittäviä yksittäisiä tarroja. Käytän sanaa ”pikkutarra” tarroista, joita tehdään paljon ja joita voi liimailla eri esineisiin tarpeen mukaan, tässä tapauksessa esimerkiksi maustepurkkiin ja joululahjapakettiin.

Pikkutarrat (tässä tapauksessa tarraetiketit) työstetään kuvina Illustratorissa , jotka painetaan tässä tapauksessa SRA3 tarra-arkille. Kuviin on Illustratorissa lisätty yksi tai kaksi leikkuupolkua omille layereilleen, joita myöden tarra on irrotettavissa liimattavaksi. Yksi polku viiltää tarran siten, että se on irroitettavissa kokonaisesta SRA3 tarra-arkista , toinen leikkuupolku leikkaa tarrakuvan irti SRA3 tarra-arkista.

Tarraetiketit piirrettiin siis Illustratorissa oman tyylinsä ja mielensä mukaisesti. Kuviin lisättiin omalle layerilleen leikkuupolku, jota myöden etiketti irrotetaan pohjastaan. Toinen, etikettin kokoa suurempi leikkuupolku ohjaa leikkurin terää ja leikkaa tarra-arkin läpi. Leikkurin terän toiminta asetukset on määritettävä molemmissa tapauksissa erikseen. Viereisessä kuvassa oikealla yläosassa on Illustratorissa piirretyt tarraetiketit ja alaosassa näkyvät vastaavat leikkuupolut; punainen polku tarkoitettu tarraetiketin irroittamiseen arkin pohjasta, vihreä taas leikkaa tarra-arkin läpi, jolloin etikettikuva on siis irrallinen, josta sen voi irroittaa.

Tarraetiketit asemoitiin Illustratorissa A3 arkkikoolle niin, että arkille mahtui mahdollisimman monta tarrakuvaa tietysti kustannusten minimoimiseksi. Työ tallenttiin ja tiedosto avattiin toisessa Illustrator-ohjelmistossa, jossa on mahdollista hyödyntää leikkuria ohjaavaa CuttingMaster3 ohjelmistoa. Asemoidulle arkille lisättiin Illustrator/CuttingMaster3:n kautta kulmamerkit, joita leikkuri pystyy tulkitsemaan, ja painettiin Ricoh printterilla SRA3 tarra-arkille. Tarra-arki teipattiin leikkurinalustalle ja leikkurille annettiin määritykset CuttingMaster3 kautta.

Viereisessä kuvassa on asemoitu ja tarra-arkille painettu etiketti. Asemoinnilla pyritään hyödyntämään koko arkin ala. Tarkkaavainen silmä huomaa, että yläriviin vasemmalla olisi saatu vielä mahdutettua yksi tarra paremmalla ryhmittelyllä ennen painatusta. Siitä miinuspiiste. Arkilta viilloitettiin ensin kevyellä terällä irroitettava etiketti, toinen ajo tehtiin voimakkaammalla terällä, joka leikkasi pohjan lävitse. Artikkelin alussa on kuva valmiiksi leikatusta tarraetiketistä.

Tarra-alustaan voidaan jättää tarrat paikoilleen, jolloin käytössä on suuri käyttöarkki, josta helposti voi tarran irroittaa. Vastaavanlaisia arkkeja (A4) näkee paljon kaupoissa ja etenkin joulun alla vastaavanlaisessa tehtävässä. Illustrator-tiedosta hyödynnetään vain toinen leikkuupolku, ja leikkurin terän leikkuuvoima säädetään sopivan kevyemmäksi, ettei arkin pohja mene rikki.

Kaiken kaikkiaan tarrojen tekeminen vaatii tarkkuutta kuvien työstämisessä ja leikkuupolkujen määrittämisessä, ohjelmistojen ja laitteiden hallinnassa. Kyky ja varmuus tulee pitkälti tekemisen toistoista. Kun tekee paljon, laitteet ja ohjelmistot tulevat tutuiksi , eri materiaalien vaatimat leikkuusäädöt oppii vain testaamalla. Itse leikkuun tekee leikkuri ja materiaali sisältää oman liimauskykynsä kukin, näihin ei enää voi vaikuttaa.

Omat tarrani onnistuivat melko hyvin ja olivat juuri sen näköisiä kuin ne tein. Ohjelmistojen ja kokonaisuuden hallitseminen vei aikansa ja jokunen tarra-arkki kului harjoitteluun. Kokonaisuutena tekeminen oli mielenkiintoinen ja innostava.

Tarkoituksena oli tehdä tarrat kylttiin, jossa oli silhuettikuva kustakin museoaikaisesta painolaitteesta sekä toiseen kylttiin kirjaimin koostettu museo -sana. Kuvat piirrettiin Illustratorilla, laitekuvien pohjana oli valokuva kustakin laitteesta. Koska kuva oli ääriviivakuva, siitä oli helppo poimia leikkauspolku omalle layerilleen. Illustrator kuva tallennettiin varmuuden maksimoimiseksi vanhempaan Illustrator -tallennusmuotoon, joka toimi moitteettomasti Cutting Master3 -leikkuriohjelmiston kanssa. CuttingMaster3 taas ohjaa varsinaista leikkuutyötä tekevää Graphitec -leikkuria.

Piirrettyä leikkuupolkua myöten leikkuri viiltää tarraa sille määrätyllä voimalla, nopeudella tms määreitä noudattaen. Nyt kaksikerroksisen tarran päällyskerrosta leikattiin sen verran , että tarran pohjakerros säilyi koskemattomana, eli tarra oli irroitettavissa pohjastaan.

Painolaitekuvat viilloitettiin samaan isoon tarra-arkiin ja kukin leikattiin isosta arkista erikseen saksilla. Tarran ylijäämä revittiin irti ja jäljelle jääneeseen tarrakuvaan kiinnitettiin päälle siirtotarra. Tarra oli tarkoitus kiinnittää kyltin etupintaan. Siirtotarralla kuva siirrettiin kylttiin. Vastaavalla tavalla tehtiin museo- sanan kirjaimet, kukin erikseen.

TARRAN KIINNITYS ei aivan yksinkertaista hommaa ollut; alusta oli syytä puhdistaa ettei alle jäänyt likaa, ja laajempien tarra-alojen alle oli järkevää suihkauttaa hieman laimeaa pesuainetta, jotta kiinnittäminen hieman helpottui ja suurimpia kuplia ym epätasaisuuksia oli helpompi korjata. Kaikesta huolimatta näitä töistäni löytyi. Osa liittyi siihen , että oliko tarran alla liukastetta vai ei, kokeilin tarkoituksella molempia tapoja.

Siirtotarra oli kiinnitettävä tiukasti lastan avulla tarraan, samoin tarraa kiinnitettäessä kylttiin oli siirtotarra ensin yläpäästään liimattava kylttiin, ja sen jälkeen alaspäin vetäen irroitettava tarran alapohjaa, kun samalla toisella kädellä oli lastalla painettava liimattavaa tarraa (ja siirtotarraa) kiinni kylttiin. Kun pohja oli irti ja tarran paikoillaan, revittiin siirtotarra päältä.

MUSEOKYLTIT

Laitekyltit tein ensimmäisenä, osittain kokeilumielessä kuitenkin parastani yrittäen. Laitimmaiset -repokamera ja stanssihylly – kiinnitin muistaakseni laimeaa pesuainetta kyltin pinnassa käyttäen, painokone ja nuuttari kuivakiinnityksenä. Laitimmaiset onnistuivat mielestäni vähemmillä vahingoilla. Kokonaisuutena kyltti ei ole hyvä, kuvat ovat eri tasossa ja viimeisin – stanssihylly- on jo Illussa tehtäessä skaalautunut eri kokoon. Kokonaisuutta ajatellen olisi ollut syytä tarkata kuvien kokoja ja suhteita paremmin toisiinsa. Tein kuitenkin kyltin kuvat ensisijaisesti kiinnitys mielessä.

Museokirjaimet tein jo sitten hieman rutinoituneemmin, oikeaan kokoon ja suurinpiirtein kohdalleen asemoituna kylttiin. Jostain syystä koetin vielä M -kirjaimen kohdalla kiinnitystä ilman liukastetta ja se näkyy rosoisuutena tarrassa. Muut kiinnitin liukasteen kera ja onnistui mielestäni paremmin, e -kirjaimen alle jäi jotain moskaa. Kohtalainen kiinnitys ja kokonaisuus.

Harmillisesti, että korona-aika aiheutti kiirettä ja hätäilyä, isoja teippauksia olisi ollut hauska tehdä lisää kun pääsi vauhtiin.

Marraskuinen etäviikon kävelykierros tuotti jotain teippauksen perustapoja.

Pihalla lojuva peräkärry oli teipattu suorakulmion muotoisilla mainostarroilla, kiitettävää on teippauksien säilyminen jo yli 15 vuotta.

Vastaan tulevat autoteippaukset olivat toteutettu pääasiassa samalla tavalla , yleensä helposti leikattava tarramuoto, johon oli painettu värikuva, tai sitten väritarralla muotoon leikattua tekstiä.

Kuvassa oikealla muotoleikattua tekstiä tarraliimauksella sekä hieman vaativampaa käsittelyä muotoonleikatun kuviotarran muodossa alla . Tredu-designia.

Ostoskeskuksista löytyi paljon näyteikkunatarroitusta. Alla kaksi näyteikkunan sisäpuolelle teipattu tarraa. Vasen on kuvattu ulkopuolelta, oikealla sisältäpäin kuvattu. Vasemmanpuoleinen on suuri väripainatus, oikealla muotoonleikattua tekstiä + moniväristä vähän suurempaa palasta.

Tässä oikealla ikkunan ulkopuolelle teipattua muotoonleikattua fonttia väripainatuksella. Hankaluutena on tietysti mahdollinen ilkikurinen teippauksen irtirepiminen aukioloaikojen ulkopuolella, mutta kieltämättä terävempi kuva katsojan silmään, verrattuna vaikka yläpuolella olevaan kuvaan. ATSUNOB -kuva (=bonusta, yläpuolella oikealla) on tarkka, koska on kuvattu sisätiloista teippauspuolelta, mutta selvän saa toki myös toiselta puolelta, mistä kauppaan tuleva asiakas huomaa BONUS-mainoksen. ATSUNOB taas ei kiinnosta jo ostoksensa tehnyttä!

Ostoskeskuksesta löytyy myös muuta teippausta, mm läpinäkyvälle tarralle painettua väripainantaa. Läpinäkyvyys hieman haittaa, tausta sekoittaa ja olisiko logotkin painettu osittain läpinäkyviksi? Oikealla lattiatarra, vaatii pitävää liimaa ja kulutusta kestävää tarramateriaalia.

Suuren näyteikkunan lähes peittävä teippaus. On tehty kolmesta noin 100x300cm palasesta, rullatavaraa, joissa yhteen painettu tekstiä. Kuvan mielenkiinto kohdistuu kahden tarran saumaukseen; noin 1-2cm päälletysten varmistaa ettei taustaikkuna paista sauman välistä.

Ostarissa oleva liikuntatila on teipattu aluksi ikkunat peittävällä harmaalla, lähes läpinäkyvällä tarralla, johon on päälle teipattu muotoonleikattua materiaalia. Ikkunan pielen ja harmaan tarran saumaväli ei erotu kunnolla kuvasta, mutta siellä se kuitenkin on, päällä on yksiväri tarraa, tekstiä ja elementtejä.

Vasemmalla ikkunanpielen ylitys. Allaoleva harmaa tarra loppuu innunpieleen, päällä kulkeva teksti ylittää ikkunanpielen enemmän tai vähemmän tyylikkäästi. Uloskohoava metellipalkki sisältää teräviä ja vähän loivempia kulmia, kirjain on leikattu ikkunan ja palkin saumakohdasta ja taitettu kulkemaan palkin pintaa myöden, hieman ilmakuplaa ja kulumaan K:n yläosassa, muuten sujuvaa teipin kulkua. Tilanne on teippaajalle haastava, mutta suoritus varmasti paras mahdollinen.

ALOITTAMINEN

Kurssi alkoi muutamiin teippaus-youtubepätkiin perehtymällä; näissä esiteltiin erilaisia valmiita teippauksia, tapoja kiinnittää tarroja ja teippejä sekä hommaan liittyviä oleellisia vinkkejä. Lisäksi konkreettisesti käytiin läpi tarvittavia työkaluja liittyen kiinnitykseen, pesuaineita kiinnittämisen helpottamiseksi sekä pintojen puhdistamiseen tarvittavia pesuaineita ja liuottimia.

Ensimmäinen homma oli puhdistaa aiemmin tarroitettuja pleksejä. Se tapahtui pääosin sormin, myös työkaluja kuten pinsettejä yms apuna käyttäen sekä laimeita liuottima apuna käyttäen. Periaatteena oli säilyttää pleksi naarmuitta ja lopuksi puhdistettuna. No, puhdasta tuli ja kynnet hoidettua.

ENSIMMÄINEN TEIPPAUS

Logistiikka osasto kaipasi noin sataan muuttolaatikkoonsa uudet numeroteipit. Numerot oli valmiiksi painettuja, noin 10x10cm kokoisia tarroja, jotka kiinnitettiin kahteen paikkaan laatikkoa.

Ensimmäiseksi tarran kohta laatikossa puhdistettiin puhdistusaineella, kuivattiin, sitten tarran pohjapaperi irroitettiin ja tarra yläosastaan alkaen kiinnitettiin pintaan lastaa, pankkikorttia yms ja sormia apuna käyttäen. Ilmaa ei saanut jäädä tarran alle, mahdolliset ilmakuplat tai vekit poistettiin lastan avulla.

Tarran saattoi kiinnittää laatikkoon lisäämällä tarran alle hiukan kostutusta (laimeaa pesuainetta) tai ilman sitä. Ylemmässä kuvassa kiinnitys tapahtui ilman kostutusta. Viereisessä kuvassa vasemmalla pintaa kostutetaan tarra valmiina toisessa kädessä; oikean puoleinen henkilö kuivaa tarkasti puhdistettua pintaa.

Ylemmässä kuvassa on nähtävissä myös lopputulos. Omasta mielestäni tarran kiinnittäminen oli helpompaa kuivana, siis ilman pinnan kostuttamista; tarran koko oli suht pieni ja helposti hallittavissa, kostuttaminen lisäsi vain tarran liikkumista ja saattoi aiheuttaa vekkiä, samoin lisäsi työaikaa, koska vaati kosteuden ajamista pois tarran alta.

KÄNNYKKÄTEIPPAUS

Suunniteltiin teippaus, joka oli tarkoitus kiinnittää kännykän takaseinään. Tällä puolella sijaitsee kännykkäkameran linssiaukko, joka lisäsi vaikeusastetta. Tarraan oli tarkoitus muotoilla jokin kuvio, jonka pystyi leikkuriohjelmalla leikkaamaan irti ja istuttamaan takaseinään. Kännykän takapuoli siis mitattiin tarkasti ja mittoihin piirrettiin Illustratorilla tarrakuvio, omalle layerilleen tarran leikkuupolut. Leikkuuohjelma käyttää polkuja ohjatessaan leikkuuterän kulkua.

Tarasta pyrin tekemään yksinkertaisen, pitkiä ja suht loivia kaaria sisältävän hahmon, jonka pää muodostuu kameran linssin aukosta. Tarra leikattiin irti yksivärisestä tarrapaperista .

Ohessa tarrapaperista saksilla leikattu pala, joka sisältää leikkuriohjelmalla ajetut leikkuulinjat, joiden ulko- ja sisäpuolelta on kaavittu pois ylimääräiset tarran palat, jotka eivät kuulu kuvaan. Jäljelle on jäänyt kännykän kokoinen, pyöreät kulmat omaava suorakulmio, jonka sisällä on pupu- tai lumiukkohahmo. Tarran päälle on kiinnitetty siirtoliimatarra, jonka avulla varsinainen tarra siirretään kännykän takaseinään. Siirtotarra käännetään ympäri ja tarran pohjapaperia taitellaan muutama sentti irti tarrasta, itse tarra pysyy nyt kiinni siirtotarrassa.

Nyt varsinainen tarra asemoidaan kännykän seinän yläosaan, pohjapaperi irroitetaan kokonaan ja varsinaisinen tarra siirtotarroineen kiinnitetään kännykkään paikoilleen paikoilleen esimerkiksi lastaa apuna käyttäen. Kun tarra on kiinni kännykässä, on hyvä lastan avulla vielä painaa tarraa tiukemmalti kiinni. Tämän jälkeen siirtotarra revitään varovasti päältä pois, siinäkin voi apuna käyttää lastaa, ettei itse tarra lähde irtoamaan.

Loppuhahmo ei välttämättä vastaa suunnitelmaa, mutta tarran kiinnitys tuli selvitettyä, mikä on pääasia.

HUOM. tässä selvityksessä on hieman tarkemmin selvitetty siirtotarran käyttöä, jatkossa sitä käytetään yleisesti, eikä siihen enemmälti puututa.

PORTFOLIO-Ajatus oli aluksi tehdä portfoliosta vihko, tulosminen estyi sitten koronaviruksen myötä. Nyt InDesign -sivuista on koottu blogi, kuvien laatu näyttää heikentyneen tuotaessa blogiin. Alkuperäiset kuvat löytyvät tiedostoina.

HYVÄ-HUONO PAKKAUS löytyy blogina.

(Painoviestintä)

SYVÄPAINO

SYLINTERIN RAKENNE:

Rasterikuppien rakenne vaihtelee valmistusmenetelmän mukaan

–Konventionaalinen: pinta-ala vakio, syvyys vaihtelee tummuuden mukaan

–Autotyyppinen: kuppien syvyys vakio, pinta-ala vaihtuu

–Puoliautotyyppinen: molemmat vaihtelevat

-teräsvaippa, päällystetty kuparilla, akselit molemmissa päissä

-vaipan paksuus ja sylinterinrakenne riippuvat koneen leveydestä, parhaimmillaan yli 4,32m

-rakenteella pyritään minimoimaan sylinterin taipuma

-jopa yli 1000kg, siirretään esim nostokoneilla

-painosylinteri käytetään uudelleen poistamalla vanha painoaihe mekaanisesti ja kuparoimalla pinta uudelleen

-vanha sylinteri voidaan myös varastoida ja säilyttää uusinta painosta varten

SYVÄPAINOSYLINTERIN PROSESSIKAAVIO

1. Runko kuparoidaan elektrolyyttisesti; sylinteri pyörimään rikkihappoliuokseen, jossa kuparirakeita. Elektrolyysissä kupari siirtyy sylinterin pinnalle, useita 10min kesto.

2. Sylinterin hionta ja kiillotus

3. Pintakuparointimenetelmää käytetään kun vanhaa ei poisteta sorvaamalla vaan irrottamalla koko kerros. Pohjakupari päällystetään erotuskemikaalikerroksella, joka päälle noin 0,1 mm paksu pintakuparikerros. Painoksen jälkeen pintakupari voidaan irrottaa repimällä

4. Kaiverrus, vallitseva sylinterin valmistusmenetelmä. Menossa analogisesta kohti digitaalista kaiverrusta

Suorakaiverruksessa painosylinterin kaiverruspäitä ohjataan digitaalisesti tulostustiedoston avulla. Analogisessa kaiverruksessa skannataan lukusylinteriä, jossa painoaihe on opaalifilmillä. Skannatun signaalin avulla ohjataan kaiverruspäitä.

Kaiverrus tapahtuu timanttineulalla. Sylinteri pyörii kaiverruskoneessa, neula liikkuu 4000-8000 kertaa sec kohtisuoraan sylinterin pintaan. Liikkeen pituus määrää rasterikupin syvyyden, pinta-ala ja muoto määräytyvät neulan liikkeen ja sylinterinpyörimisnopeuden mukaan. Kupit yleensä katkaistun pyramidin muotoisia.

-rasterikupit ovat peräkkäin sylinterin kehän suuntaisesti

-rasterikulmat saadaan litistämällä tai venyttämällä rasterirakennetta.

Rasteritiheydet voivat syväpainossa vaihdella, mustalla tihein, keltaisella harvin. Tiheämpi vie enemmän sylinterin kaiverrusaikaa.

SYÖVYTYSMENETELMÄ

-Poistuu vähitellen käytöstä

-suurempi rasterikupin tilavuus kuin kaiverruksessa, merkitystä erikoistöissä, esim lakkaus tai kultavärinpainatus

Sylinterin pinta päällystetään valoherkällä polymeerillä ja valotetaan UV-valolla positiivifilmin läpi. Valoherkän kalvon ei-painavat pinnat kovettuvat valotuksessa,valottumaton osa pestään pois, jolloin kuparipinta paljastuu painavan pinnan kohdilta. Syövytys tapahtuu rautakloridilla. Rasterirakenne on autotyyppi ja kuppien syvyys n 40mikrometriä

-Kaiverrettu tai syövytetty sylinteri voidaan vedostaa ennen varsinaista painovaihetta.

-Sylintereitä voidaan korjailla vedosten perusteella

Yleistä on värintoiston säätäminen esim mainospainotuotteissa:

-sävyn tummentaminenlisäsävytys halutulle alueelle

-vaalennus täyttämällä rasterikuppeja elektrolyyttisesti tai lakalla, tai hiomalla-> kupin syvyys madaltuu.

Kupari on pehmeä metalli ja kuluu painamisessa , joka kuudennen painatuksesen jälkeen sylinteri kuparoitava uudelleen.

Painoskestävyyden parantamiseksi kuparisylinteri yleensä

5. Kromataan (kuva 2)

-kromikerroksen paksuus 5 mikrometriä ja painokestävyys

useita miljoonia sylinterikierroksia. Kromaus voidaan uusia.

Painoksen jälkeen kromaus poistetaan elektrolyyttisesti

ennen sylinterin uudelleenkäyttöä.

Syväpainosylinterit kierrätetään; vanha työ poistetaan pinnalta sorvaamalla n 100mikrom paksu kerros pois tai poistamalla pintakuparikerros. Tämän jälkeen sylinteri kuparoidaan tarvittaessa ja kiillotetaan uutta työtä varten.

Uusintapainoksia varten säilytettävät sylinterit puhdistetaan, suojataan mekaanisia kolhuja vastaan ja varastoidaan.

LASERKAIVERRUS:

on tutkittu pitkään syväpainosylinterinvalmistuksessa. Kuparin asemesta käytetään mm muovia, tai sinkkiä pohjakuparin päällä.

• suuri valmistusnopeus, 30 000 rasterikuppia/sek
• säteen kokoa ja tehoa voidaan säätää ja näin kaivertaa erilaisia kuppirakenteita
• usein pyöreitä
• värin siirto on niistä tehokkaampaa kuin kaiverrus tai syövytys rasterikupeista

FLEXOPAINO

PAINOLEVYN VALMISTUS:

Yleistä:

-rotaatiokoneita

-käytetään erityisesti pakkausteollisuudessa

-paperille, aaltopahville, kartongille, muoville

-Käytetään joustavia painolevyjä tai -laattoja, joustavan pinnan ansiosta voi painettava pinta olla karhea-sileä, päällystetty-päällystämätön

Painolevyt:

-Fleksopainossa käytetään kumi- tai fotopolymeerilevyjä

-Painopinta voi muodostuayhdestä isosta painolevystä tai useammasta erillisestä, painosylinterin pinnalle kiinnitetystä laatasta.

-Painolevyjen pinnan kovuus n 30-60 shorea ja paksuus 0,75-6mm. Painolevyn alla oleva joustolevy 10-20 shorea.

-kovemmat painolevyt siirtävät pehmeitä vähemmän painoväriä

-mitä karheampi paperi tai painoalusta, sitä pehmeämpi painolevy ja syvempi reliefi tarvitaan

-Painolevyn kovuus-joustavuussuhde vaikuttaa nippipuristukseen; laatta liian pehmeä=>levyn pienet pisteet ja viivat vääntyvät=>pisteen kasvu ja huono painojälki.

-Levytyyppi valitaan painettavan materiaalin, tuotetyypin sekä laatutason mukaan, nykyään suositaan ohuita painolevyjä

Kumilaatat:

-ennen käytettiin kumista valmistettuja painolaattoja, vulkanoimalla, laadullisesti puutteellinen menetelmä. Nykyään fotopolymeerilaattoja.

-nykyään kumipäällysteisiä sylintereita suorakaiverruksella laserilla, joilla taas hyvä laatu

Fotopolymeerilevy UV-valolla:

–UV-valo aiheuttaa polymeroitumisreaktion ja valottuneet alueet kovettuvat

-valottumattomat alueet pestään pois kehitysvaiheessa

-Fp-laattojen myötä fleksojen painolaatu parantunut; mittapitävyys parempi, rasteritiheydet kasvaneet,painoväreissä käytettävien liuotinten valikoima laajentunut. Levyjen valmistusnopeus on kasvanut.

Päätyypit ovat yksi- ja monikerroslevyt, KUVA 3.

-Fp-levyjen spektraalinen herkkyys on n. 300-400nm

• voidaan valmistaa perinteisesti valottamalla negatiivifilmin läpi UV-valolla tai CTP-tekniikalla laservalotuksella.

Levyn valmistuksen vaiheet ovat

¤ taustavalotus (yksikerroslevyt)

¤ päävalotus

¤ kehitys eli pesu

¤ kuivaus

¤ karkaisu ja jälkivalotus

Taustavalotus:

-yksikerroslevyille tehdään taustavalotus, levyn alapuoli valotetaan UV-valolla ilman filmiä. Kovettaa levyn pohjanhaluttuun reliefisyvyyteen asti.

Päävalotus:

–valotetaan painoaihe levylle negatiivifilmin läpi.Valottuneet kohdat kovettuvat ja muodostavat reliefin. Valotusajalla varmistetaan sopiva reliefin syvyys. Negatiivifilmin tulee olla hyvälaatuinen, riittävän jyrkkä sekä puhdas. Suurin haaste valmistuksessa on toistaa kuvaoriginaalien sävyalue painomateriaaleille ja paino-olosuhteisiin sopivaksi.

Kehitys:

-poistetaan valottumaton osa painolevyn fotopolymeeristä harjojen ja pesunesteen avulla.

Kuivaus:

-lämpimällä, n 60-C ilmalla, pesuliuotin haihtuu ja refiefi kiinteytyy.

Karkaus ja jälkivalotus:

-pinnan tahmeus poistetaan upottamalla se karkaisuliuokseen, jonka jälkeenhuuhdellaan vedellä ja kuivataan. Lopuksi levyn etupuolelle jälkivalotus, jolla varmistetaan heikosti polymeroituneiden kohtien kovettuminen.

CTP-tekniikka

Fleksopainon painolevy voidaan valmistaa digitaalisesta aineistosta myös CTP-tekniikalla.

-laserkaiverrusta voidaan soveltaa kumi- ja fp-levyille. Lasersäteen osuessa fotopolymeeripintaa tapahtuu ablaatio, jossa valottunut materiaali haihtuu. Kehitystä ei tarvita.

Toinen CTP-tekniikka perustuu monikerroslevyyn, jonka pinnassa musta maskikerros ja alla fotopolymeerikerros. Laservalotus muuttaa pinnan kirkkaaksi => valotettu maski toimii negatiivifilmin tavoin: levy valotetaan UV-valolla ja prosessoidaan perinteisen levyn tavoin.

Kolmas CTP-tekniikka käyttää infrapuna alueella toimivaa termolaseria ja herkkyyden omaavaa fotopolymeerilevyä. Lasersäde aiheuttaavlevyn valotettujen alueiden kovettumisen. Valotuksen jälkeen kehitys.

Digitaalisen levynvalmistuksen etuja:

-ei filmiä; kustannus-, aika- ja ympäristöhyöty

-ei pölyn tai kalvojenaiheuttamia laatuongelmia

-parempi kohdistustarkkuus

-parempi sävyalan säätö ja hallinta

-toistovalotus helppoa

-digit tiedonsiirron nopeus ja joustavuus

Painolaatu huomioitavaa:

-painolevyn sävyntoisto, pisteenkasvu levynvalmistuksessa, rasteritiheys ja -muoto.

-reliefin syvyys; suuri rasteritiheys=>pieni syvyys, tukkeutumisvaara

-reliefirakenteen profiilikulma

(Painoviestintä)

DIGIPAINOTEKNIIKKA on painotekniikka, jolla paperille muodostetaan kuva suoraan digitaalisesta lähteestä. Yleisin digipainotekniikka on elektrofotografia eli xerografia. Tekniikkaa hyödynnetään erityisesti pienempien sarjojen painamiseen ja silloin kun painotuotteeseen tarvitaan personointi. Myös mustesuihkutulostus on yleinen digipainomenetelmä. Lisäksi on useita vähemmän käytettyjä menetelmiä kuten ionografia-, magnetografia-, termografiatekniikat yms.

Digipainokoneiden tekniikka on perusteiltaan täysin sama kun kopiokoneissa ja laser-tulostimissa.

Digitaalinen painotekniikka erottuu perinteisistä painotekniikoista monella tavalla, esimerkiksi:

-Jokaisen arkin kuvapinta muodostetaan erikseen, mitä voi hyödyntää esimerkiksi vaihtuvan tiedon painamiseen
-Paperinkulutus työn välivaiheissa on selvästi vähäisempää kuin muilla painomenetelmillä
-Painoprosessissa käytetään selvästi vähemmän kemikaaleja, eikä niitä aina tarvita ollenkaan

Tuotantokäyttöön tarkoitetuissa digipainokoneissa on kuitenkin useita etuja ammattimaista painatusta ajatellen. Digipainokoneissa on mm. suurien värimäärien mahdollistava toonerin siirtotekniikkaa ja painoaiheen kohdistus paperille on huomattavasti parempi, jotta painotuote saadaan jälkikäsiteltyä ammattimaisesti. Lisäksi digipainokoneissa on värinhallintaan ja kuvamuodostukseen tarvittavat laitteet ja ohjelmistot. Digipainolla voidaan siis tuottaa värihallittuja laadukkaita painotuotteita. Useissa digipainokoneisa on lisäksi integroituja jälkikäsittelylaitteita joilla voidaan tuottaa esimerkiksi valmiiksi vihkonidottuja painotuotteita.

Digipainotekniikkaa hyödynnettäessä painosmäärät voivat olla hyvinkin pieniä, jopa vain yksi kappale. Haittana on korkeampi yksikköhinta verrattuna tuhansien kappaleiden massapainotuotteisiin.

Elektrofotografia

Elektrofotografia eli xerografia on kuivaa väriä eli tooneria käyttävä valokopiointitekniikka. Sen perusperiaatteen keksi amerikkalainen fyysikko Chester Carlson 1938 unkarilaisen fyysikon Pál Selényin julkaisujen pohjalta. Tämä tekniikka otettiin käyttöön 1960-luvulla kopiokoneissa ja myöhemmin lasertulostimissa.

TOIMINTAPERIAATE

Elektrofotografiaprosessi koostuu normaalisti seuraaviin vaiheisiin:
varaus, valotus, kehitys, siirto, kiinnitys ja puhdistus

Kuvan muodostuminen saadaan aikaan varaamalla orgaanisella fotojohteella päällystetty rumpu tai hihna.
Tasaisesti varattu rumpu (tai hihna) valotetaan (1), jolloin valoa saaneet kohdat purkavat varauksensa, mikä johtaa latentin (sähköisen varauskuvion) kuvan syntymiseen rummulle. Valotusvaihe tehdään joko laserilla tai LED-matriisin avulla. Latentin kuvan muodostuttua rummulle, se muutetaan näkyväksi siirtämällä sähköisesti varattu tooneri (-) fotojohteelle (2). Kehitysvaiheessa tooneripartikkelit tarttuvat vastakkaismerkkisesti varautuneeseen latenttiin kuvaan. Siirtovaiheessa fotojohteelle kehittynyt toonerikuvio siirretään sähkökentän tai puristuksen tai näiden yhdistelmän avulla paperille (3). Siirrossa voidaan käyttää apuna offset-telaa tai erillistä siirtohihnaa. Kiinnitysvaiheessa tooneripartikkelit sulatetaan tasaiseksi kerrokseksi paperille käyttäen lämpöä tai puristusta tai molempia (4). Puristustelat lämpenevät tyypillisesti n. 200 ºC:een. Korkea lämpötila on tarpeen, jotta tooneri sulaisi nopeasti. Rummun pyörimisen edetessä se puhdistetaan väri jäämistä ja varaus puretaan (5).

Uusi kierros alkaa varaamalla rumpu jälleen.

Tavallisessa väridigipainokoneessa paperi kulkee neljän (CMYK) kuvarummun kautta muodostaen nelivärikuvan.

Elektrofotografiassa käytetään pääasiassa päällystämättömiä hienopapereita sekä varsinkin värielektrofotografiassa päällystettyjä.
Toonerin siirtotekniikka mahdollistaa suurten värimäärien siirron ja painoaiheen kohdistus paperille on hyvä.

Mustesuihkutulostin

Mustesuihkutulostimessa jälki muodostetaan mustepisaroita ruiskuttamalla. Mustesuihkutulostus on nykyisin yleisimmin käytetty valokuvien vedostusmenetelmä. Edullisia vesiliukoisia värejä käyttävät tulostimet ovat laajalle levinneitä kotikäytössä. Säilyviä pigmenttivärejä käyttävillä tulostimilla saadaan korkealaatuisille papereille aikaan arkistokelpoisia taidevedoksia, pigmenttimustevedoksia.

Tyypillinen toimistotulostin tulostaa maksimissaan A4-paperikoolle. Erityiset suurkuvatulostimet tulostavat jopa 500 cm leveydellä. Ammattikäyttöön tarkoitetuissa suurkuvatulostimissa käytettävät liuotinpohjaiset värit kestävät myös ulkokäyttöä.

TEKNIIKKA

Mustesuihkutulostustekniikat eroavat sen mukaan, miten muste säiliöstä puristetaan suuttimen kautta paperille. Tämän mukaan nimettyjä tulostustekniikoita ovat lämpö- ja pietsosähkömustesuihkutulostus.

1. Lämpömustesuihkutulostus
   Useimmat mustesuihkukirjoittimet käyttävät lämpömenetelmää, jossa säiliössä olevaa mustetta lämmitetään siten, että syntyy kuplia. Lämmetessään laajenevat kuplat puristuvat paineen kasvettua tarpeeksi ja saa värin suihkuamaan suuttimien kautta.. Väristä muodostetaan paineen avulla pisaravirta. Väri suihkutetaan nimensä mukaisesti jatkuvana suihkuna painopinnalle. Suuttimista lähtevät väripisarat on varattu ennen suuttimesta irtoamista. Varautuneet pisarat ohjataan pois sähköisen kentän jälkeen ja syötetään keräilijään., josta ne imetään säiliöön.Varautumattomat pisarat ohjataan paperille. Varautumattomat pisarat ohjataan paperille. Tulostusmateriaalin pinnassa ne jäähtyvät ja kutistuvat.

Lämpömenetelmän käyttö asettaa musteille tiettyjä rajoituksia. Musteen on oltava lämmönkestävää, koska koko prosessi perustuu kuumennukseen. Aikaa kuluu myös hieman ”hukkaan”, koska lämmityksen takia aikaa kuluu myös jäähdytykseen.

2. Pietsosähkömustetulostus
   Pietsosähkötekniikassa mustesäiliön takana on pietsosähköinen kide, joka värähtelee, kun siihen johdetaan sähkövirtaa. Kun pisteen halutaan tulostuvan, johdetaan pietsokiteeseen sähkövirta, jolloin se muuttaa muotoaan ja pakottaa mustepisaran suihkuamisen ulos suuttimesta.

Menetelmällä on monia hyviä puolia. Mustepisaran kokoa ja muotoa voidaan hallita paremmin ja aikaa säästyy, kun mustetta ei joka kierroksen jälkeen tarvitse erikseen kuumentaa ja jäähdyttää. Musteen kehittelyssä voidaan keskittyä enemmän sen imeytymisominaisuuksien kuin lämmönsietokyvyn kehittämiseen, ja tämä sallii enemmän vapautta kehitellä musteiden kemiallisia ominaisuuksia.

Mustesuihkutekniikan on arveltu lähiaikoina haastavan elektrofotografian ohella myös offsetpainamisen. Mustesuihkumenetelmällä on käytettävissä suurempi määrä painoalustoja kuin elektrofotografialla. Toinen mustesuihkun etu verrattuna elektrofotografiaan on sen kosketuksettomuus paperiin ja suuremmat tuotantonopeudet. Heikkouksina ovat vastaavasti huonompi tulostusresoluutio sekä huonompi kyky tuottaa tekstiä verrattuna kosketusmenetelmiin johtuen musteen valumisesta tai leviämisestä. Myös ääriviivat jäävät epätarkoiksi. Tämän vuoksi mustesuihkumenetelmää käytetään lähinnä teollisuuden sovelluksissa kuten etiketti- ja pakkauspainatuksessa ja muissa sovelluksissa, joissa ei vaadita tulostukselta korkeaa laatua.

Tyypillisesti toimistotulostimilla paperikoko on A4, mutta suurkuvatulostimissa on jopa 500cm levyistä painopintaa.
Mustesuihkutulostuksen koskemattomuus painopintaan tuottaa paljon mahdollisuuksia painatusmateriaaleiksi, esim. paperit, muovit kuitulevyt.

(Media-alalla toimiminen)

K-ruokavinkit koottiin valmiista materiaaleista kuten kuvat, tekstit ja logot InDesigniin nelisivuiseksi lehtiseksi (A5, kaksi aukeamaa; sivut 4 ja 1 sekä 2 ja 3), 3mm bleedeillä ja 9mm ylä- ja 22mm alamarginaaleilla. Pohjalaatikoiden värit haettiin alkuperäisiä vastaaviksi. Lopputuloksena saatiin hieman samankaltainen, noin samanvärinen, joidenkin kuvien koolta sekä tekstisisällöiltään hieman poikkeava esite. Reseptien sisältö ei välttämättä vastaa kuvan annoksen ohjetta, koska oikeaa reseptiä ei välttämättä löytynyt ja ne on sijoitettu enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Esitteen koostaminen tekstien, kuvien, värien ja asettelun osalta oli kuitenkin tehtävän pääasia.

Sivun koostaminen oli pääosin tuttua; värilliset laatikot omalle layerilleen, kuvat seuraavalle ja tekstit päällimäiselle layerille. Laatikot syntyivät vanhoilla opeilla, pyöristettyihin kulmiin löytyi uusi tapa tehdä. Värit etsitiin vastaaviksi. Kuvien tuonti oli tuttua, joskin Rectale Frame Toolin käyttö oli uutta. Vanha kertaus ja uuden hyötykäyttö kuvien käsittelyyn InDesign alustalla tuo tarvittavaa rutiinia.

Tekstin tuominen mukaan on edelleen haastavaa; palstan jako, fontin ja sen koon hakeminen sopivaksi istutettavaksi haluttuun tekstilaatikkoon vaatii aina oman aikansa, enkä voi sanoa osaavani sitä liian hyvin. Kokeilemalla kuitenkin oppii parhaiten, mikä pätee myös muihin Adobe ohjelmistoihin. Täysin uutta minulle oli valmiiden otsikko- ja leipätekstityylien luominen, ja kieltämättä vaatii vielä harjoittelua, jotta homma jää oman pään muistilokeroihin.

(Pakkaustuotanto)

Täydellisen pakkauksen kriteerejä pystyy tuskin kukaan määrittämään, mutta on tekijöitä, joilla pakkausta on hyvä arvioida. Pakkauksen käytännöllisyyttä, ulkonäköa ja suojaominaisuuksia pystytään arvioimaan, joista ulkonäkö ja käytännöllisyys voi olla usein myös henkilökohtainen näkemys, suojaominaisuuksien arvioiminen on taas tuoteen säilyvyyden ja ehjänäsäilymisen kannalta helpompaa.

Harvoin tulee vastaan pakkausta, joka olisi täysin kelvoton ilman mitään hyviä puolia. Hyviä tai kelvollisia pakkauksia kuvittelísin tulevan eteen useammin , koska hyviä puolia harvemmin noteeraa, jos tuote on hyvä eikä avaaminen tai kuljettaminen tuota ongelmaa. Kelvollinenkin pakkaus riittää varsinkin, jos tuote on hyvä. Helpommin puuttuu tekijöihin, jotka pakkauksessa heti tökkivät, kuten avaaminen tai kuljettaminen, ne myös muistaa ja tuote saattaa jäädä seuraavalla kerralla kaupan hyllyyn.

Kuten mainittu, mielestäni pakkausta pystyy arvostelemaan pitkälti henkilökohtaisen maun mukaan, toiselle hyvä saattaa olla mitäänsanomaton, toiselle huono aivan käyttökelpoinen. Oleellista on tietenkin sisältö.

Huonon pakkauksen esimerkkini on jo vuosien takaa, sillä jugurtti/viilipurkki tuli markkinoille 1960-luvun lopulla kun olin pieni, ja se on edelleenkin säilynyt päällisin puolin lähes samankaltaisena kuin silloin. Samoin pakkauksen ongelma on säilynyt, joskin hieman parannusta on vuosien mittaan tapahtunut. Ongelma on tietysti pakkauksen kuljettaminen ja säilyminen ehjänä kuljetuksessa. Purkin kansi on aina ollut herkkä rikkoontumaan kuljetuksessa ja purkin ahtaminen kauppakassiin on vaivalloista ja vaatii tarkkuutta, mihin väliin sen kassissa asettaa . Purkin kansi (samoin muovikuori) rikkoontuu , jos joutuu liialliseen puristuksiin tai saa sopivan terävän kolhaisun kanteen. Samoin purkin pyöreä muoto vaatii ruokakassissa tietyn paikan säilyäkseen ehjänä ja auttaakseen kassin optimaalista täyttöä. Ja se on usein miten kassissa päällimmäisenä, missä se on edelleenkin hieman haavoitettavassa tilassa. Hajonnut kansi jugurtti- tai viilipurkissa saa helposti aikaa katastrofin kassin sisällä ja on ikävä puhdistettava.

Aluksi purkissa oli alumiinen kansi, joka oli ehkä hieman herkempi rikkoontumaan kuin nykyinen muovinen kansi, joka taas on hieman elastisempi ja näin kestävämpi. Kuitenkaan se ei ole täysin poistanut ongelmaa. Samoin pyöreä muoto on kaiketi todettu hyväksi, koska edelleen käytössä. Purkki ei tosiaan ole muuttanut muotoaan vuosikymmeniin, ja jos on käytössä myös maailmalla, siinä täytyy olla jotain hyvääkin. Sisällön säilyminen on todennäköisesti huippuluokkaa ja kannen materiaalikin varmaan liittyy asiaan.

Hyvästä pakkauksesta esimerkkinä on maustepurkki, jonka saa kaupan hyllystä lähes valmiina käytettäväksi; pieni muovikuori poistetaan päästä ja ei muuta kuin maustetta soppaan. Useat firmat näyttävät käyttävän samaa tai ainakin samankaltaista purkkia, jossa on vastaavanlainen toiminto. Kansi pois, purkin ylösalaisin ja purkin päähän rakennettu kestävä rouhintamekanismi hienontaa mausteainekset ranneliikkeellä. Mekanismi on samankaltainen kuin useissa maustemyllyissä. Lisäksi purkki on pienikokoinen, helppo pakata kassiin , ja on hyvin kestävää muovia. Lisäksi näppäräsorminen saattaa täyttää purkin uudelleen mausteen loputtua. Ainoa moite olkoon etiketin (tekstien) kuluminen käytössä, mutta senkin voi kääntää eduksi nimeämällä purkki tushilla uudelleen uuden sisällön mukaan.

Näissä esimerkeissä pitäydyin arkisissa tuotteissa, joiden ulkonäköön en juurikaan puuttunut. Sisältö on kuitekin pääosassa ja niitä tulee aina käytettyä huolimatta, miltä ne oikeastaan ulkoisesti näyttävät. Luulen, että jos kiinnitän huomioni pakkauksen ulkonäköön, johtuu se pakkauksen mielenkiintoisesta värityksestä , kuvituksesta tai oudosta muodosta yms, tuolloin sisältö ei välttämättä ole se kiinnostava elementti.

(Media-alalla toimiminen)

Tehtävän tarkoituksena oli esitellä viiden netistä poimitun kuvan koon muuttamista. Sopivan suuret kuvat poimittiin netistä ja avattiin photoshoppiin, jonka jälkeen Image->ImageSize- valikosta kuvan pidemmän sivun pikselimäärä muutettiin haluttuun. Lukitusssa tilassa pienempi sivu määräytyi kuvan muodon mukaan (kuvat 1, 2 ja 3). Saatu uusi koko tallennettiin ja siirrettiin WordPressin blogin mediakansioon.

Alkuperäiset kuvat löytyvät koulun koneelta kansiosta (kirjoitan tätä kotona), täällä esitellään vain lopputulokset.

Kolmannen kuvan kohdalla sivu muutettiin melko pieneksi, 50px, mikä tarkoittaa saadun kuvan alle 0,5cm leveyttä, ja printtikelpoiseksi vaaditaan noin 300px/in painoa. Tämä tarkoittaa noin 50-60 pikseliä noin puolen sentin alueella. Todellisessa koossa kuva on tarkka, mutta Worlpressiin vietäessä kuva suurentuu ja on siis epätarkka. ( Olisi pitänyt tehtävän mukaan muuttaa 50mm , ei 50px. Toim. huom 14.5.2020)

Neljäs ja viides kuva oli tarkoitus rajata crop -työkalulla sopivaksi. Neljännen kuvan koko vaadittiin 800x450px_72px/in ja viides 45x30mm_300px/in eli printtikelpoiseksi. Crop-työkalun yläpalkkiin ilmestyy leveys W , korkeus H sekä painovalikot, joihin asettamalla oikeat arvot saadaan ”cropatun kuva” ruudukko oikeissa mitoissa, jonka sisällä alkuperäinen kuva kohdistaa halutusti.

Haastetta toi viidennen kuvan millimetrikoko, joka saatiin aikaiseksi crop -työkalun yläpalkkiin ilmestyneiden leveys W ja korkeus H muokkauslaatikoiden arvo yksikköä muuttamalla, samoin määrättiin 300px/in painoarvo.

(Kahden viimeisen blogikuvan mitat eivät vastaa muokattujen alkuperäiskuvien (800x450px, 45x30mm) kokoa, ainakaan ”näytä kuvan tiedot” eivät vastaa alkuarvoja!! Onko blogin mediakirjastossa jokin suodin??)